"Tässä elämä on:
Oma, kallis, ja tarpeeton.
Joki joutava laineillaan
Mua lastuna vie mukanaan,
Ja ensin mä vapisin aaltojen alla." PMMP - Tässä elämä on.

Haluan aloittaa blogin kirjoittamisen aivan alusta, eli varhaisesta lapsuudestani. Olen siis syntynyt 1988 helmikuussa ja olen horoskoopiltani Kalat. En halua tuoda horoskooppimerkkiäni esiin sen takia, että olisin niin taikauskoinen. Vaan siksi että Kalojen luonnehoroskooppi kuvaa minua paikoittain melko hyvin. Tässä linkki luonnehoroskooppeihin; (linkki). Syntymästä en tietenkään voi kertoa mitään muuta kuin sen mitä minulle on kerrottu tai miten uskon asioiden olevan. Luulen että synnytyksessä ei ollut ainakaan suurempia ongelmia ja olin ainakin ulkoisesti terve lapsi. Voin itsekkin vähän päätellä että synnytys meni ihan hyvin sillä perusteella, että vanhemmat päättävät hankkia minun jälkeen hyvinkin pian toisen lapsen. Minulle siis synty pikkusisko 1989 Marraskuussa. Pikkusiskoni synnytys oli ongelmallinen ja viimeinen kun hänet saatiin ulos hän joutui suoraan teho-osastolle. Äiti ja isä jäivät odottamaan vastauksia peloissaan. Lääkäri tuli ilmoittaan pitkien tutkimusten jälkeen heille että siskollani on todettu todella harvinainen ja vakava sairaus nimeltä  Osteogenesis Imperfecta, eli luustonhaurastumistauti. Lääkäri kerto myös että siskoni sai satoja luumurtumia synnytyksessä. Vanhempani olivat varmaan tuossa tilanteessa hyvin peloissaan tai shokissa. Heille tarjottiin apuhoitajia kotiin ja muita apuja, mutta he olivat päättäneet selvitä kaikesta perheen voimin. Perheemme oli kuitenkin melko suuri koska sisaruksia oli pikkusiskon lisäksi neljä. Omin voimin hoitaminen tarkoitti sitä että äidin tuli olla koko ajan siskoni apuna ja isän piti tehdä töitä  todella paljon jotta saimme ruokaa ja laskut maksetuksi. Stressiä riitti varmasti ensimmäisestä hetkestä asti, koska tilanne oli täysin uusi koko perheelle. Tämä on oikeastaan kaikki mitä tiedän näin varhaisesta lapsuudesta ja hyppäänkin ajassa hieman eteenpäin. Aikaan jonka itse muistan. 

"Me ollaan ystävykset, kuin kaksoset. 
Me ollaan kaksin vain. 
Vaikka pieni oon mä ja suuri oot sä, 
ei haittaa se lain." 
Ti-Ti nalle - Ti-Ti nallen kaverit

Kun ajattelen elämäni ensimuistoja mieleeni tulee poikkeuksetta lämpö. Lämpö joka vallitsi minun ja pikkusiskoni välillä. Leikimme, lauloimme, piirsimme ja katselimme telkkaria yhdessä usein. Lempi piirrettyjä oli tietenkin Muumit, Bertta, Kippari Kalle, Jonttu Fantti ja monet muut. Vieläkin muistamme jotakin lauseita piirretyistä ja heitämme läppää niistä. Läppää jota muut eivät ymmärrä, ainakaan ilman selitystä. Harvoin senkään jälkeen muut tajuaa mitä hauskaa kyseisessä jutussa oli, eikä usein olekkaan vaan lentävät lauseemme ovat ennemminkin nostalgiasi. Ja se tekee niistä erityisiä.  Tulimme mielestäni todella hyvin toimeen. Olin kuitenkin isoveli ja on ns. luonnollista että kiusasin siskoani välillä... Mutta kiusaaminen oli usein aika harmitonta tai ainakin luulen niin. Enhän voi tietenkään sanoa kuinka siskoni on asian ottanut. Leikeissämme sattui ja tapahtui, nimittäin siskoni sairauden vuoksi häneltä murtui monta monituista kertaa joku paikka. En tietenkään koskaan tahallani murtanut hänen hauraita luita, vaikka usein minua siittä sitten rangaistiin. Monikaan teistä eivät varmaan ymmärrä kuinka helposti siskoni luut murtuivat lapsena, joten valaisenpa hieman. Yleensä murtumat johtui siittä kun hän säikähti jotain ääntä. Esim. Jos joku lelu sattui vahingossa putoamaan lattialle käsistäni kun hän katsoi toiseen suuntaan osaamatta varautua ääneen. Ja ajatelkaapa kuinka usein lapsen kädestä lelu voi pudota vaikka kuinka sitä yrittäisi puristaa rystyset valkoisina? Siskoni murtumista johtuvat syytökset, lisääntynyt huoli ja siskoni kärsimys vaikuttivat minuun henkisesti hyvin paljon. Ja ajan myötä aloinkin aina syyttämään itseäni niistä, vaikka ne olisivat sattuneet niin etten olisi ollut lähelläkään. Mutta syytökset itseäni kohtaan lisäsivät myös sitä kuinka paljon välitin ja rakastin siskoani. Halusin pitää huolta hänestä. Monet olisivat voineet ottaa asian aivan toisella tavalla... Haluan painottaa kaikille teille lukijoille etten todellakaan syytä rakasta siskoani siis yhtään mistään! 

Aika kului ja tilanne pysyi äidin ja isän stressin lisääntymistä mukaan lukematta aikalailla muuttumattomana pitkän aikaa. Isää ei kotona ainakaan liikaa mielestäni koskaan näkynyt ja toki ymmärtäähän sen. Sillä töitä hänellä piisasi. Isän ja minun väleistä sen verran että hänen kanssaan on ollut aina vaikea keskustella oikeastaan mistään sen vakavammasta tai ylipäätään muutenkaan. Tuo asia puolestaan on ollut varmaan yksi tekijä siinä että olen aina tullut vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa paljon paremmin toimeen. Toinen asia mikä on vaikuttanut siihen on luonnollisesti se että olin aina siskoni ja äitini kanssa. Kolmas asia on sitten taas se, että ystävystyimme naapurin kahden tytön kanssa. Ja sen jälkeen he olivatkin usein minun ja siskoni leikeissä mukana. Muita tässä elämän vaiheessa vaikuttavia asioita oli ainakin se että molemmat isoveljeni olivat huomanneet minun olevan helppo kiusaamisen kohde. Heidän kiusaaminen oli pienelle lapselle paljon ja muistan, kuinka he saivat minut usein itkemään. Kiusaaminen kuitenkin vain paheni ajan kuluessa eteenpäin. Minua pidettiin usein "poliisi otteessa", heiteltiin seinästä seinää ja vaikka mitä. Mutta myös se että jos veljeni rikkoivat jotain yllättäen saatiin leimattua minun syykseni. Ja sain huudot vielä vanhemmilta tai isosiskolta kaupan päälle. Pian olinkin jo niin heikko et otin syyt ja henkiset iskut vastaan aina ilman että edes yritin puolustautua. 

Kun veljeni alkoivat kiusaamaan minua enemmän ja se oli päivittäistä tajusin myös sen asian että olin totaalisesti jäänyt pikkusiskoni varjoon. Tai olin oikeastaan aina hänen syntymästä lähtien ollut siellä... Tottakai! Siskoni tarvitsi niin paljon äitiään ettei aika käytännössä edes olisi riittänyt vielä minulle. Tunsin jääneeni melko yksin ja mietin aina vain että mikä minussa oli vikana.

Onneksi mummola oli aivan vieressä ja menin sinne usein ns. turvaan katselemaan telkkaria, syömään palaneita pannareita ja juomaan tervaakin vahvempaa kahvia. Mummo ja hänen siskonsa olivat todella ihania ja välittivät minusta. Sain heiltä monesti rahaa kun olin kylässä käynyt. Veljeni väitti että olin aina kerjäämässä rahaa vanhus paroilta ja sitten tulikin jälleen osumaa. En sano sitä että olisin ainoa ihminen maailmassa ketä vanhemmat sisarukset ovat kiusannut, vaan sanon sitä kuinka yleisiä riidat ja kiusaamiset ovat perheen sisällä. Mielestäni ehkä toimiva keino parantaa sisarusten välejä olisi keksiä heille yhteinen harrastus. Mutta tämän tulisi tapahtua toki ennen kuin heidän välit mahdollisesti huononevat. Myös koko perheen voimin järjestetyt elokuva- tai vaikka peli-illat olisi hyvä juttu. Mutta vanhempien pitää olla esimerkillisesti aina mukana näissä illoissa, koska jos vanhemmat alkaa jättämään niitä väliin niin myöhemmin alkaa lapsetkin. Perheen yhteinen aika olisi ainakin minulle ollut hyvin tärkeää. Ja jos vanhemmilla ei ole sen vertaa aikaa lapsilleen, niin olisi ehkä kannattanut miettiä sitä ennen kuin aloitte lapsia työntämään tähän maailmaan. 

Aika kului, kiusaaminen oli jatkuvaa, äidin ja isän stressi kasvo kasvamistaan, oloni vain paheni... Olin neuvoton ja halusin saada huomiota perheeltäni. Ja kun en sitä saanut hyvällä niin sitten pahalla. Kiroileminen, kiukuttelu, tottelemattomuus, riehuminen lisäsi äidin stressiä ja hänen kärsivällisyytensä oli lopuillaan... Äitini räjähti minulle lapsena monta kertaa, joskus vähän liikaakin. Johon en ajatellut pureutua sen paremmin. Mutta olin pieni lapsi ja alitajunnassa halusin huomiota joten minun oli pakko sitä saada keinolla millä tahansa.  

Huomion hakeminen negatiivisilla tavoilla kylläkin vain murrutti minua sisäisesti, jota en ehkä silloin täysin ymmärtänyt. Pääasia oli että minut huomattiin. Elämäni pahojen asioiden yhteen laskettu summa johti minut lopulta siihen että aloin ajatella kuolemaa. Kuolema ajatukset pidin aina sisälläni, koska ajattelin kai ettei kukaan välittänyt tai että olisin saanut lisää paskaa niskaani. En tietenkään voi tarkkaan muistaa mitä päässäni silloin pyöri... Mutta sen muistan että yksi syksyinen ilta ajattelin kuolemaa, otin pyöräni ja ajoin sillä keskellä tietä silmät suljettuina. Tietysti itkien ja toivoen että joku ajaisi päälleni. Ja kaikki tämä tapahtui ennen ala-astetta.

"Sä olet yksinäinen peltirumpu
 lastenhuoneen komerossa
 vedit käyntiin robotin
 se lähti kävelemään
 sä tänne aina jäät
 yksinäinen peltirumpu
 lastenhuoneen komerossa
 vedit käyntiin robotin
 se lähti kävelemään
 sä tänne aina jäät." Ismo Alanko - Peltirumpu.